Syyskuun alussa minulle tuli ikää jo 8 vuotta. Sen verran alkaa jo pääkin olla hatara, etten ole muistanut ja kerennyt käydä kirjoittelemassa kuulumisia. Harmaata tuntuu tulevan turkkiin vuosi vuodelta lisää, mutta muuten ikä on melkein vain numeroita. Toki iän mukana on tullut pieniä vaivoja, mutta ne ei juuri menoa haittaa. Lähinnä ongelmia on ollut viime vuosina tassujen anturoiden kanssa, jotka aika ajoin tahtovat aueta, mutta ne onneksi paranee äkkiä, kun saan tehostettuna silloin ravintolisää. Muutoin ole ollut terve.
Päivät minulla menee pitkälti saman kaavan mukaan kun muu lauma on töissä ja hoidossa. Nyt viime aikoina lauman lapsista vanhin on ollut pikku hetkiä minun kanssani kotosalla itsekseen, harjoitellakseen yksin oloa. Eihän täällä kukaan yksin ole, kun minä olen täällä. Välillä toki me käydään mummoloissa, joissa saan riekkua ulkona niin paljon kuin tahdon, kun kotona ulkoilu jää lähinnä ulkoiluihin sekä parvekkeella majailuun. Parvekkeella onkin hyvä makailla kesäisin, kun sieltä saa vahdittua oman lauman pihalle saakka. Mummolassa ollessa sitten rytyän joko yksikseni tai kavareiden kanssa pihalla, niin, ettei kotosalla reissujen jälkeen kuulemma uskoisi, että minua on olemassa, kun nukun.
Vanhemmiten olen kyllä äipän mielestä omaksunut muutamia pahoja tapojakin. Käyn joskun salaa syömässä ipanoiden eväät, joskin vasta sen jälkeen kun ipanat on itse syöneet, mutta luvatta kuitenkin. Ja aika usein olen kiivennyt nukkumaan iskän ja äipän sänkyyn. Tapa jäi äipän tultua yötöistä kiipesin äipän viereen kun äippä oli nukahtanut ja nyt tapa on lievinnyt. Väittävät, että vanha koira ei muka opi uusia temppuja. Oppii kyllä, mutta takaisin oppiminen pois pahoista tavoista on työläämpää. Kuka sitä saavutetuista eduista luopuisi.
